Murinaa, mutinaa ja sähinää

Kajsa:

"Taidan muuttaa parvekkeelle asumaan."

Nyt on mun vuoro päästä ääneen. Perjantaina mun valtakuntaani oli siis tullut pieni ärsyttävä rääpäle. Ajatella, että nuo kaksijalkaiset eivät olleet kysyneet mun mielipidettä asiasta! Tai no, ehkä ne mainitsi jotain, mutta aattelin, ettei ne ollut tosissaan. Mä oon meinaan niin arvovaltainen ja upea kissa, että mitä ne toisella tekee? Päätin myös näyttää kaksijalkaisille, etten tykkää yhtään. Oon mököttänyt lähinnä vaan sängyn alla, tosin eilen aamulla oleskelin tosi tyytyväisenä parvekkeella, oven edessä oli katsokaas portti niin, että sain olla siellä ihan yksin. Ja joo, oonhan mä päässy normaalia enemmän ulkoilemaan ja saanu yksityisiä hemmotteluhetkiä, mutta silti. Nyt oon myös käyny syömässä, vessassa ja nukkumassa tähystyspaikalla ikkunan vieressä, kun tajusin että noita juttuja ei kannata vältellä vaan mielenosoitukseksi. Entistä ikävämpi olohan siitä tulee.

"Oon mä sama vanha itseni kuitenkin."

Mutta tosiaan mä en tykkää yhtään. Ensinnäkin toi pieni karvakasa on joka paikassa, ja koko arki pyörii sen ympärillä. Orjan piti tääkin teksti julkaista jo eilen illalla, mutta eihän se ehtinyt, ja aamulla oli muka liian väsynyt, kun on tulossa kipeäksi ja lisäksi toi rääpäle oli herätellyt yöllä hiipimällä sänkyyn. Mä en tunne yhtään myötätuntoa, oma on vikansa. En myöskään tykkää siitä, että rääpäle liikkuu äärimmäisen hiljaa eikä kunnioita mua yhtään. Aina se vaan yrittää tulla mun luokse, eikä välitä vaikka sähisin! Eilen jopa hyökkäsin sen kimppuun, kun se ei antanut tarpeeksi tilaa, aattelin sen sitten tajuavan, mutta mitä vielä, sehän tuli järkytyksestä toettuaan vieläkin rohkeemmaksi!

"Oon päättäny, ettei aina pidä lähtee toiseen huoneeseen."

Jos rehellisiä ollaan, niin musta toi rääpäle on pelottava. En ollenkaan tunne oloani turvalliseksi sen lähettyvillä, joten joudun aina liikkuessa pysähtymään katsoakseni, missä se menee, ja kulkemaan kyyryssä ja karvat pystyssä. Se vaan on niin huomaamaton! Eilenkin jäin iltapalan jälkeen katselemaan kirjahyllyn luokse makkarin suuntaan, että onkohan pentu siellä ja voinko mennä sinne, enkä nähnyt sitä missään. Istuin siinä pitkän tovin kuikuilemassa ja olin jo lähtemässä liikkeelle, kun tulin kirjoittajan vahingossa päästämästä naurun pyrskähdyksestä sen verran epäluuloiseksi, että vilkaisin taakseni. Siellä se rääpäle oli metrin päässä kirjahyllyn vieressä, hyökkäämässä mun kimppuun! Murisin sille varoittavasti, ja vaikka se jäi paikoilleen, niin se murisi takaisin! Pakkohan siitä oli paeta häntä koipien välissä sängyn alle piiloon. Kuulin kyllä, että kurittomat alamaiset sanoi Devin olevan jo vähän liian uhmakas, mutta ei ne silti oo vieny sitä pois. Mutta eihän kerrota tätä kenellekään, joohan? Olis kauhean noloo, jos mua luultais pelkuriks.

"Tää on huijausta, ei mua oikeesti pelota noin paljon..."

Muutenkin on ollut tyhmää. Ensinnäkin mut on pistetty laihikselle, kun kuulemma oon lihonu niin paljon hoidossa (ehkä se on totta) ja lisäksi mulle on tungettu sellaista valkoista tahnaa suuhun, kuulemma matojen varalta. Ei se nyt mitään pahaa oo, mutta pakottaminen ei koskaan oo kivaa. Tänään sitten iskin kynteni kirjoittajan polveen vastalauseeksi, kun se kaivoi mua sängyn alta madotusta varten. Hetken päästä kuulin sen kiljuvan rääpäleen tehneen ihan samoin, samaan paikkaan vielä. Fiksu pentu, pakko myöntää. Mutta silti, painotan vielä kerran, etten tykkää siitä yhtään, vaikka uteliaana aina välillä katselen. Tulisko joku hakemaan sen pois?

"Kattokaa nyt noita demonisilmiäkin!"

***

Kirjoittajan jälkisanat: Devi todellakin tykkää telkkarista. Menin juuri olkkariin huomatakseni, että telkkari oli päällä. Toinen kaksijalkainen on istunut koneella pelaamassa, ja arvon valtiatar puolestaan mököttänyt sängyn alla matolääke-episodin jälkeen, joten epäilyt menevät vahvasti olohuoneen kirjahyllyssä nukkuvan Devin suuntaan...