Suru

Tänään Arvon Valtiatar lähti viimeiselle matkalleen kyynelten, suukkojen ja silitysten saattelemana. 

Toisen kaksijalkaisen surua en osaa edes kuvitella. Minä elin Kajsan kanssa vain viitisen vuotta, hän 16, suurimman osan elämästään. Siinä ajassa on ehtinyt kokea niin paljon, kasvaa toiseen kiinni. 

Muiden surun ja pahan olon aistiva Piki on hämmentynyt ja yrittää kovasti lohduttaa meitä kaksijalkaisia. Devi ei ole vielä huomannut mitään, mutta varmasti jossakin vaiheessa tyttö alkaa kaipaamaan puuttuvaa lauman jäsentä.



***
Hetki ei tullut yllättäen. Hieman ennen joulua huomasimme Kajsan jalassa verta vuotavan patin. Eläinlääkärissä selvisi, että kyseessä oli kasvain.

Meille myytiin aikaa; kasvaimesta otettiin näyte, vaikka tajusimme jo silloin, ettei toivoa ollut - pahanlaatuiselle kasvaimelle ei voisi tehdä mitään, hyvänlaatuisen voisi yrittää leikata, mutta se olisi kallista ja onnistuminen epävarmaa. Kasvaimenkaan kanssa Kajsa ei voisi elää: se kasvaisi koko ajan, ja tassussa tulisi pitää päivittäin vaihdettavaa sidettä. Tulehtumisriski olisi suuri. Lisäksi verikokeessa näkyi merkkejä anemiasta ja sydämestä kuului outo sivuääni. Kajsa alkoi myös viimeisen kuukautensa aikana laihtua, vaikka ruokahalu oli tallella.

Näytteestä ei selvinnyt mitään. Lopetusajan varaaminen oli hankalaa. Emme halunneet, että Kajsa kärsisi, mutta toisaalta tila ei ollut akuutti. Miten päättää, milloin olisi aika päästää irti jostakusta niin rakkaasta? 

Aikaa soittaessa pysyin hädin tuskin koossa. Puhelun lopussa piti sanoa viimeiset toivotukset hammasta purren, jotten olisi purskahtanut itkuun.

Viime yönä Kajsa oli purrut jalkaansa haavan yrittäessään päästä kiinni kasvaimeen. Se suretti, mutta tuntui myös helpottavalle: Kajsan oli aika päästä pois.

***

Kajsa.

Jäämme kaipaamaan sitä, miten huusit hädissäsi kunnes ruoka oli kipossasi - olit varma, että jos lopetat maukumisen, sinut unohdetaan. No, kyllähän minä muutaman kerran unohdinkin, kun yllättäen hiljenit, joten kai tapasi oli ymmärrettävä.

Jäämme kaipaamaan sitä, kun valtasit öisin tyynymme ja kuorsasisit/kehräsit niin, että siihen heräsi.

Jäämme kaipaamaan pehmeää vatsaasi, jota oli niin mukava rapsutella. Silkkistä turkkiasi, karheaa kieltäsi, manipulointiasi, viemärikaivon käyttämistä vessana.

Jäämme kaipaamaan sitä, miten makasit matolla ja teroitit kynsiäsi siihen. Kun sinua kielsi, haukottelit leveästi ja lopetit kuin ajatus olisi ollut omasi; käskyt ja säännöt eivät koskeneet Arvon Valtiatarta.

 Jäämme kaipaamaan sinua niin paljon, rakas kilpparimme. 

Joulua

Haluamme toivottaa teille maukasta, hauskaa ja ennen kaikkea tervettä joulunaikaa!

 - Piki, Devi, hiljattain tervehtynyt Iskä sekä edelleen sairastavat Mami ja Kajsa -

Kesä tiivistettynä

Piki ja Devi: 

Ollaanko kavereita jookos

niin kuin ananas ja kookos?

Mami sanoi kesän alussa, että kesällä on vain töitä ja siten aikaa ylläpitää blogia. Kun kesä oli loppu, sanoi se samaa syksystä. No, ootte varmaan huomanneet miten siinä kävi. Siksi päätettiin ennen huomista Purnauskis-tapaamista tiivistää meidän kuulumiset yhteen postaukseen:

Meno on ollut kissamaista.

Kesäkuussa Mami meni taas samaan paikkaan töihin kuin viime vuonna. Koska Iskä on ollut maaliskuusta asti täyspäiväisesti työssä, jouduttiin yhtäkkiä olemaan kauhen paljon keskenämme. Ruokakin tuli usein myöhässä.

Heinäkuussa oli paljon kaikkea. Ensinnäkin tuli joku Pokemon Go, minkä takia Mami ja Iskä alkoivat tekemään pitkiä kävelyitä ilman meitä kissoja. Mälsää! Eikä se homma oo loppunut vieläkään. Lisäksi ne jätti meidän yhdeksi viikonlopuksi ja menivät jonhonkin rippijuhliin ja tapamaan isoja koiria. Devin ihastus (sellanen Iskän kaveri) kävi sitten ruokkimassa. 

Sitten oli yhden tyypin Häät. Niistä Mami on vouhkannut kokonaisen vuoden, koska ne oli ekat häät johon se on osallistunut ja lisäksi sen järkkääjä on Mamin läheinen ystävä (se, joka tykkää eniten Kajsasta - outo tyyppi siis). Sinnekin meni oikeastaan yksi viikonloppu. Ei tiedetä mikä sen jutun idea oli, mutta ainakaan se kaveri ei oikein tykännyt meidän seurasta, kun se tuli joltain hääkuvausreissulta piipahtamaan meille valkoisessa puvussaan. Jätettiin kuitenkin pari karvaa siihen pukuun, eli tavallaan oltiin mukana niissä häissä. 

Oli meillä vieraitakin, nää tyypit tuli taas (kuten joka vuosi; toinen niistä oli muuten se, jonka rippijuhliin Mami ja Iskä menivät). Jätkät oli tänä vuonna superkivoja, koska niillä oli hyvä unirytmi; ne valvo yöt ja nukku ku Mami ja Iskä oli töissä - vähän niin kuin me siis. Valvottiin sit niiden kanssa ja oltiin päivät väsyneen onnellisia eikä riiviöity yhtään.

Enhän mä riiviöi muutenkaan. Tässäkin vaan järjestin pöydän paremmin. 

Elokuussa Mami hyppäs suoraan kesätöistä osa-aikatöihin (14h/viikossa, eli se on joka arki-ilta töissä). Lisäksi se sai päähänsä, et neljässä kuukaudessa voi tehdä gradun loppuun ja suorittaa 35 opintopistettä. Sanoo, että on pakko, koska jotkut tukikuukaudet loppuu. Ei olla ihan varmoja mitä sekään tarkoittaa, mutta ainakin Mamilla on kauheesti hommia. Käytiin kuitenkin Mummilassa kylässä. Oli kivaa, vaikka autossa onkin mälsää.

Pistin vahingossa tassuni tonne juttuun. Oli kamalaa.

Mä taas seikkailin sisällä.

Sitten on ollut yksi ikävyys: "Mummi" (Mamin äiti) sai syyskuun alussa ison aivoinfarktin ja on ollut kolme viikkoa sairaalassa. Mami on sitten joutunut hoitamaan sen asioita siskonsa kanssa, koska "Mummin" toinen puoli halvaantui ja lisäksi se on toisinaan vähän omissa maailmoissaan. Meitä ei kuitenkaan oo unohdettu, "Mummilla" menee päivä päivältä paremmin ja Mamikin voi ihan hyvin.

Kaiken kukkuraksi Mami ja Iskä lähtivät viikonlopuksi Pärnuun (varasivat matkan jo toukokuussa) ja taas me oltiin yksin. Iskän äiti kävi sentään ruokkimassa kahdesti päivässä. 

Iskän ja Mamin piti lähteä Tallinnaan asti katsomaan muita kissoja! 

Mami yrittää ehtiä laittamaan niistä kuvia joku päivä.

Mutta kuullaan taas! Nyt on iltariehun aika.

Niin tuli meille myös uudet kalusteet patiolle ku se remppa oli ohi.
Nykyään saan myös ulkoilla tuolla yksinäni, valjaissa tietenkin. (Ja Mami tai Iskä istuu ikkunan toisella puolella vahtimassa.) Devi ei saa, koska se rimpuili jo kerran irti Vänttisen valjaista ja lähti seikkailemaan. Mamin onneksi se reissu vei vain lähimmälle ruohotupolle. 

Pahvilaatikkorakkautta

Kissat ja laatikot vain kuuluvat yhteen, sen tietävät kaikki. Meillä tosin on vain yksi 100% laatikkokissa: Piki. Jokainen laatikko kuuluu ensisijaisesti Pantterille ja toissijaisesti Deville, mikäli tyttö joskus haluaa hengailla laatikoissa. Arvon Valtiatar ei moisiin hupsutuksiin alennu. Pikin laatikkorakkaus on saattanut viedä kaksijalkaisetkin mukanaan - katsokaa vaikka: 

"Yhtenä päivänä Iskä teki mulle tällaisen!"

"Ja mami väsäsi luolan seikkailuja varten."

Pahvinen huvipuistokin me ollaan saatu. 

"Pikin uutislähetyksestä, hyvää iltaa!"

Ja lepopaikka sunnuntaiksi, kun tarpeeksi sinnikkäästi vaadin sitä tuulikaapista takaisin eteisen lattialle. 

Sen verran suurta intohimo laatikoita kohtaan on, että Piki on jopa opetellut itse avaamaan ja purkamaan Zooplussan paketit (vinkkinä kavereille: ne ohuet vihreät muovit ja teipit jaa helposti kynsillä rikki). Silloin pääsee myös ensimmäisten joukossa katsastamaan mahdolliset herkut.

Surullisia päiviä ovat ne, joina Iskä päättää viedä laatikot keräykseen tai Mami palauttaa tilaamansa vaatteet. 

Mites teillä, rakastatteko yhtä paljon laatikoita? Onko lemppareita? Joudutteko kokemaan usein suurta väryyttä, kun teille väitetään, että lattialla lojuvat laatikot näyttää sotkuisille?

(Kissojen mielestä nootin antamisen väärtiä on myös se, että nyt kun Mamilla ei ole kuin töitä, ei Mami ole erityisemmin viihtynyt koneen äärellä päivittelemässä blogia vaan toljottanut sen sijaan iltaisin tv-sarjoja.

Ei niin pitäisi tehdä, kun juttua ja kuvia riittäisi moneksi kuukaudeksi!)

El ja Pikin valitusvirsi

Piki: Tää taitaa olla mun eka postaus, eikös ookin? En yleensä viitsi jakaa aivotuksiani Laumanjohtajan (jota myös Mamiksi ja Kirjoittajaorjaksi kutsutaan) kanssa, joten oon ollu aikas hiljainen täällä blogin puolella. Ei sillä että muutenkaan kauheasti puhuisin, paitsi Vanhukselle aina ruoka-aikana. 

Että mä oon hyvä.

Mut tänään on ollut niiin tyhmä päivä, että päätin antaa ääneni kuulua. Erittäin kovaa, varsinkin auton takapenkillä: jouduin meinaan eläinlääkäriin! Ei siinä el:ssä nyt varsinaisesti mitään vikaa ole, mutta kopat ja autot - ei kiitos, panttereiden kuuluu elää vapaudessa. Kostoksi kakkasin menomatkalla koppaan, ja tulomatkalla sitten pissasin. Eka oli ihan fiksu idea, sai el ja Laumanjohtaja vähän extra-puuhaa, mut jälkimmäisessä pilkka osu omaan nilkaan. MÄ JOUDUIN NIMITTÄIN PESULLE! Hyi h*lkutti kun oli inhottavaa, häntä on vieläkin märkä. Laumanjohtaja sai toki kiitokseksi ihan sekaisen vessan ja muutaman naarmun. Kuvia en antanut mun alennustilasta ottaa, mutta näköjään toi sai yhden napattua. 

(Ai niin, muistin juuri, että reilu viikko sitten kurkkuun tungettiin myös todella pahnamakusia tabletteja, kuulemma el:n takia. Sekin oli syvältä.)

Ai pitäs sanoa jotakin siitä eläinlääkäristäkin? No, mä ja Kamu (Devi) siis mentiin perustarkastukseen ja rokotettavaksi. Se oli ihan ok juttu, piikki ei varsinaisesti tuntunut ja meitä kehuttiin hyväkuntoisiksi ja -käytöksisiksi; en siis purrut ketään. Kamu oli oma outo itsensä, eli seikkaili ja katseli kaikkea innoissaan. (Ei yhtään kiva juttu.)

Hyvä juttu on myös se, että seuraava kerta on kuulemma 3 vuoden päästä - johonkin kissainfluenssaankin on kehitetty sellanen pitkä suoja. Siis seuraava kerta piikkien osalta - lääkäriin jouduin kai uudestaan, koska kuulin LJ:n ja el:n keskustelevan jostakin verikokeista ja inhalaattoreista. Sana "astma"* mainittiin kans, LJ kuulemma on epäillyt sellasta mun yskäkohtauksien takia. El tuntui olevan samaa mieltä, ja kehotti seuraamaan tilannetta. Lähetti myös Toiselle Kaksijalkaiselle sellasia terveisiä, et hurinahirviö kannattaisi ottaa esiin päivittäin. 

Mukavampaa alkanutta viikkoa kaikille!

* Kirjoittaja: tästä lisää joskus toiste. Ei kuitenkaan syytä huoleen; kohtauksia on olltu vähän eivätkä ne ole rajuja. Olen kuitenkin todella kiitollinen blogimaailmasta, esim. ilman Nilssonin astmaa käsitteleviä postauksia en olisi osannut tunnistaa yskää astmaksi.