Sivut

lauantai 28. tammikuuta 2017

Suru



Tänään Arvon Valtiatar lähti viimeiselle matkalleen kyynelten, suukkojen ja silitysten saattelemana

Toisen kaksijalkaisen surua en osaa edes kuvitella. Minä elin Kajsan kanssa vain viitisen vuotta, hän 16, suurimman osan elämästään. Siinä ajassa on ehtinyt kokea niin paljon, kasvaa toiseen kiinni. 

Muiden surun ja pahan olon aistiva Piki on hämmentynyt ja yrittää kovasti lohduttaa meitä kaksijalkaisia. Devi ei ole vielä huomannut mitään, mutta varmasti jossakin vaiheessa tyttö alkaa kaipaamaan puuttuvaa lauman jäsentä.



***
Hetki ei tullut yllättäen. Hieman ennen joulua huomasimme Kajsan jalassa verta vuotavan patin. Eläinlääkärissä selvisi, että kyseessä oli kasvain.

Meille myytiin aikaa; kasvaimesta otettiin näyte, vaikka tajusimme jo silloin, ettei toivoa ollut - pahanlaatuiselle kasvaimelle ei voisi tehdä mitään, hyvänlaatuisen voisi yrittää leikata, mutta se olisi kallista ja onnistuminen epävarmaa. Kasvaimenkaan kanssa Kajsa ei voisi elää: se kasvaisi koko ajan, ja tassussa tulisi pitää päivittäin vaihdettavaa sidettä. Tulehtumisriski olisi suuri. Lisäksi verikokeessa näkyi merkkejä anemiasta ja sydämestä kuului outo sivuääni. Kajsa alkoi myös viimeisen kuukautensa aikana laihtua, vaikka ruokahalu oli tallella.


Näytteestä ei selvinnyt mitään. Lopetusajan varaaminen oli hankalaa. Emme halunneet, että Kajsa kärsisi, mutta toisaalta tila ei ollut akuutti. Miten päättää, milloin olisi aika päästää irti jostakusta niin rakkaasta? 

Aikaa soittaessa pysyin hädin tuskin koossa. Puhelun lopussa piti sanoa viimeiset toivotukset hammasta purren, jotten olisi purskahtanut itkuun.

Viime yönä Kajsa oli purrut jalkaansa haavan yrittäessään päästä kiinni kasvaimeen. Se suretti, mutta tuntui myös helpottavalle: Kajsan oli aika päästä pois.
***

Kajsa.

Jäämme kaipaamaan sitä, miten huusit hädissäsi kunnes ruoka oli kipossasi - olit varma, että jos lopetat maukumisen, sinut unohdetaan. No, kyllähän minä muutaman kerran unohdinkin, kun yllättäen hiljenit, joten kai tapasi oli ymmärrettävä.

Jäämme kaipaamaan sitä, kun valtasit öisin tyynymme ja kuorsasisit/kehräsit niin, että siihen heräsi.

Jäämme kaipaamaan pehmeää vatsaasi, jota oli niin mukava rapsutella. Silkkistä turkkiasi, karheaa kieltäsi, manipulointiasi, viemärikaivon käyttämistä vessana.

Jäämme kaipaamaan sitä, miten makasit matolla ja teroitit kynsiäsi siihen. Kun sinua kielsi, haukottelit leveästi ja lopetit kuin ajatus olisi ollut omasi; käskyt ja säännöt eivät koskeneet Arvon Valtiatarta.

 Jäämme kaipaamaan sinua niin paljon, rakas kilpparimme.